Manapad
Manapad oli täysin erilainen paikka kuin edelliset. Pieni kylä, johonka oli ängetty 3 isoa kirkkoa kilometrin säteelle. Viihtyisän oloinen paikka, joten yritimme löytää huonetta, mutta sitä ei löytynyt millään, eikä kukaan osannut englantia paria sanaa enempää. Paikassa oli vain yksi majatalo ja sekin 4 kertaa kalliimpi, kuin mitä meidän budjetti salli. Puolen vuoden matkalla ei voi törsäillä. Pakko oli illalla lähteä pois, vaikka mielellään olisimme jääneet tänne. Painavan rinkan kanssa paikan kiertely ei ollut herkkua.
Kulasekaranpattinam
Manapadin vieressä olevaan nimihirviöön ei ollut tarkoitus jäädä, mutta illan viimeisestä bussista näimme vain perävalot. Onneksi huone löytyi ja loistavaa intialaista ruokaa. Seuraavana päivänä lähdimme kohti Kanyakumaria, Intian eteläisintä kärkeä. Matkaa oli vain 67km, mutta bussimatka kesti yli 3 tuntia. Oli siinä taas ihmettelemistä. Kuskitkin kävivät välissä syömässä.
Kanyakumari
Saavuimme kaupunkiin, joka sijaitsee Intian eteläisimmässä kolkassa. Paikka, jonne paikalliset tulevat lomailemaan ja ihmettelemään auringonnousua ja -laskua. Nähtävyytenä on myös jonkun meditaatiomestarin temppeli ja 40m korkea patsas. Temppeli ja patsas ovat pienillä saarilla Kanyakumarin edustalla. Näille saarille mekin päädyttiin ja pian huomattiin olevamme suurempi nähtävyys siellä paikallisille, kuin itse asia. Kaikki halusivat kuvata meitä ja kun otti oman kameran esille, niin kuvaan halus tulla koko suku.
Rantakaupungin ruoka hiveli makuanturoita, niin kuin kaikki, mitä on tähän mennessä Intiassa kitusiin laittanut. Syömään tänne ainakin kannattaa tulla, jos ei muuta syytä löydä.
Löysimme täältä syrjäisen rannan n.10km keskustasta, jossa saimme olla aivan rauhassa.
Bussisekoilut jatkuivat taas, kun olimme menossa rantaan uudestaan seuraavana päivänä. Kysyimme asemapääliköltä, millä bussilla pääsemme kyseiseen paikkaan ja hän johdatti meidät bussiin, jonka lähtöä odotimme yli tunnin. Istuimme sisälläkin puoli tuntia ja katselimme, kun vuohet vilistivät ympäri bussiasemaa.
Tuskastuneena hyppäsimme bussista pois ja kyselimme muilta ja he sanoivat monta eri bussia, joilla myös pääsee kyseiseen paikkaan. Menimme kysymään asemapäälliköltä, milloin bussi lähtee ja hän opasti meidät takaisin odottamaan. Lopulta asemapäällikkö ilmoitti bussin, jossa olimme odottaneet olevan offline... Hitusen kypsytti.
Sitten viereen ajoi bussi, joka oli menossa haluttuun suuntaan. Varmistimme sekä asemapäälliköltä, kuskilta ja konnarilta kartasta, että pääsemme oikeaan paikkaan. Toisin kävi. Noin puolimatkassa bussi pysähtyi ja konnari väitti, että tämä on se paikka, minne halusimme. Näytimme oikeaa paikkaa kartalta ja konnari sanoi, ettei bussi mene sinne päin ja pakotti meidät jäämään kyydistä. Ihmettelimme vielä enemmän, kun bussi jatkoi matkaa samaan suuntaan minne olimme menossa. Kyllä ärsytti. Jatkoimme matkaa kävellen ja ehdimme uimaan hitusen, ennen kun aurinko laski.
Silja & Ville
Manapad oli täysin erilainen paikka kuin edelliset. Pieni kylä, johonka oli ängetty 3 isoa kirkkoa kilometrin säteelle. Viihtyisän oloinen paikka, joten yritimme löytää huonetta, mutta sitä ei löytynyt millään, eikä kukaan osannut englantia paria sanaa enempää. Paikassa oli vain yksi majatalo ja sekin 4 kertaa kalliimpi, kuin mitä meidän budjetti salli. Puolen vuoden matkalla ei voi törsäillä. Pakko oli illalla lähteä pois, vaikka mielellään olisimme jääneet tänne. Painavan rinkan kanssa paikan kiertely ei ollut herkkua.
Kulasekaranpattinam
Manapadin vieressä olevaan nimihirviöön ei ollut tarkoitus jäädä, mutta illan viimeisestä bussista näimme vain perävalot. Onneksi huone löytyi ja loistavaa intialaista ruokaa. Seuraavana päivänä lähdimme kohti Kanyakumaria, Intian eteläisintä kärkeä. Matkaa oli vain 67km, mutta bussimatka kesti yli 3 tuntia. Oli siinä taas ihmettelemistä. Kuskitkin kävivät välissä syömässä.
Kanyakumari
Saavuimme kaupunkiin, joka sijaitsee Intian eteläisimmässä kolkassa. Paikka, jonne paikalliset tulevat lomailemaan ja ihmettelemään auringonnousua ja -laskua. Nähtävyytenä on myös jonkun meditaatiomestarin temppeli ja 40m korkea patsas. Temppeli ja patsas ovat pienillä saarilla Kanyakumarin edustalla. Näille saarille mekin päädyttiin ja pian huomattiin olevamme suurempi nähtävyys siellä paikallisille, kuin itse asia. Kaikki halusivat kuvata meitä ja kun otti oman kameran esille, niin kuvaan halus tulla koko suku.
Rantakaupungin ruoka hiveli makuanturoita, niin kuin kaikki, mitä on tähän mennessä Intiassa kitusiin laittanut. Syömään tänne ainakin kannattaa tulla, jos ei muuta syytä löydä.
Löysimme täältä syrjäisen rannan n.10km keskustasta, jossa saimme olla aivan rauhassa.
Bussisekoilut jatkuivat taas, kun olimme menossa rantaan uudestaan seuraavana päivänä. Kysyimme asemapääliköltä, millä bussilla pääsemme kyseiseen paikkaan ja hän johdatti meidät bussiin, jonka lähtöä odotimme yli tunnin. Istuimme sisälläkin puoli tuntia ja katselimme, kun vuohet vilistivät ympäri bussiasemaa.
Tuskastuneena hyppäsimme bussista pois ja kyselimme muilta ja he sanoivat monta eri bussia, joilla myös pääsee kyseiseen paikkaan. Menimme kysymään asemapäälliköltä, milloin bussi lähtee ja hän opasti meidät takaisin odottamaan. Lopulta asemapäällikkö ilmoitti bussin, jossa olimme odottaneet olevan offline... Hitusen kypsytti.
Sitten viereen ajoi bussi, joka oli menossa haluttuun suuntaan. Varmistimme sekä asemapäälliköltä, kuskilta ja konnarilta kartasta, että pääsemme oikeaan paikkaan. Toisin kävi. Noin puolimatkassa bussi pysähtyi ja konnari väitti, että tämä on se paikka, minne halusimme. Näytimme oikeaa paikkaa kartalta ja konnari sanoi, ettei bussi mene sinne päin ja pakotti meidät jäämään kyydistä. Ihmettelimme vielä enemmän, kun bussi jatkoi matkaa samaan suuntaan minne olimme menossa. Kyllä ärsytti. Jatkoimme matkaa kävellen ja ehdimme uimaan hitusen, ennen kun aurinko laski.
Silja & Ville
